Hetkeksi lamaannun kuuntelemaan tietokoneen hurinaa ja maailma kaikkoaa ympäriltäni. Kaiken täyttävä tyhjyys tunkee pääni sisäpuolelle. Silmissä sumenee. Havahdun rapisevaan ääneen kun koira tassuttelee huoneeseen. Elämä on kuin mustelmat puuterin alla. Mikään ei ole sitä miltä se ulkopuolisen silmillä vaikuttaisi olevan.
Odotan jännityksellä huomista. Perhoset pyrähtelevät vatsassa. Kulta on palannut kotiin.
Käyn iltakävelyllä nuuhkimassa tuoreen ruohon tuoksua ja iltakastetta. Kuuntelemassa pöllöjen huhuilua metsissä. Tuijottamassa miten aurinko laskee vaaleanpunaisena mustien puiden taakse.
Ja niinä hetkinä arvostan elämää enemmän kuin koskaan.
Onnen kyyneleet takin kaulukseen putoaa.
Ja ennen kuin huomaatkaan se kaikki kaunis on poissa ja jälkeensä jättänyt vain kylmän pimeyden.
Kirkon kellot soivat ja kuulen vieraiden ihmisten naurua ja puheensorinaa.
Väki valuu korkokengillä kipsutellen alas mäkeä.
Aurinko paistaa.
Kermakakku kannetaan pöytään.
Kakun kerrokset hipovat taivaita.
Lopulta viimeinenkin auto on hyrrännyt tiehensä sorakentältä.
Aurinko kirvelee silmissä ja korkokengät tuntuvat lyijyltä kun yritän nostella niitä viimeisillä voimillani.
Haparoivin sormin avaan kenkien soljet.
Kaadun sänkyyn ja nukahdan minuutissa.
Silti tätä väsymystä ei voi nukkua pois.
Mutta ehkä jos oikein yritän, saan siitä voimaa.
Voimaa unelmista. Uneksimisesta.
Pimeimmänkin yön jälkeen pilkottaa aamu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti